Blogi

Kirjoittanut Frida Westerlund, varhaiskasvatuksen lastenhoitaja

Elokuu ja puolet syyskuusta alkaa olla taputeltu. Voisi melkein kutsua näitä kuukausia tällä alalla ”koviksi kuukausiksi”. Tarvitaan aikaa ja työtä, että kaikki alkaa ryhmässä loksahtelemaan paikalleen. Vaatii aika paljon kasvattajilta myös tarmoa, luonteen lujuutta ja positiivisuutta.

Jatkat suhteiden rakentamista vanhoihin lapsiin, uusien kanssa lähdet lähtöruudusta ja sen lisäksi luot tietysti suhteita myös uusiin vanhempiin. Varsinkin alussa joudut antamaan itsestäsi aika paljon, että saat vanhemman uskomaan tähän juttuun. Ryhmän dynamiikka on alussa sekaisin kuin korttipakka. Joudut sisäistämään uusista lapsista paljon asioita ja tutustamaan. Kenelle toimikaan ”Baby Shark” laulu? Kenelle se vilkutus olikaan se juttu? Kuka tykkäsi keinua? Ainiin, se pupuriepu oli maailman tärkein, haetaan hei se, jos se auttaisi.

Koko ajan vetelet ässiä hihasta, jotta saisit pienen ihmisen ja hänen vanhempansa vakuuttuneeksi siitä, että se itku menee ohi ja mä handlaan tän homman, ja luot uskoa, että päivä päivältä menee paremmin.
Joudut hyvin pian ensitapaamisen jälkeen vastailemaan vanhempien kysymyksiin: mikä sinun mielestäsi tässä olisi lapselle parasta ja miten kannattaisi toimia?

Lasta haettaessa olet tottakai rehellinen, mutta koitat kuitenkin muistaa myös sen ilon hetken päivästä, jolloin tuli pieni hymy tai jopa nauru.

Nukkari saattaa aluksi olla painajainen, koska kaikki itkevät hysteerisesti ja hysteriaa ruvetaan kerryttämään jo ruokailussa. Susta voi tuntua siltä, että tästä ei oikeesti tule mitään ja varmasti kolleegalla on samanlainen olo. Saatte toisiltanne voimia ja neuvoja siitä,  mikä toimii kenenkin kanssa. Päivä päivältä se nukkarikin rauhoittuu ja alat löytämään keinot, kenelle toimii silittely, kenelle se, että saa pitää kädestä kiinni ja kenen vanhemmille ehdotat, jos kotoa löytyisi jokin unilelu, jonka voisi tuoda turvaksi. Se fiilis on upea, kun muutaman viikon jälkeen huomaatte tiimissänne, että hei meitä kaikkia kolmea ei enää tarvitakkaan nukkariin.

Ja kun tämä iso työmaa on takana, on se kaikkein tärkein työ tehty: olet saannut luottamuksen, lapset alkaa osoittamaan kiintymystään sinuun ja kokee olonsa turvalliseksi sinun syliin päästessään. Silloin ne heipatkin on helpompi sanoa! ?

Terveisin,
Varhaiskasvatuksen lastenhoitaja
Frida Westerlund
Pilke Äppelbo, Turku